Katja Kaukosen Odelma
herätti mielenkiintoni kirjailijan tuotantoon. Odelma on myyttisen kaunis
kertomus, hieman vaativakin. Kohina
päästää lukijan helpommalla. Mielenkiintoni kirjailijan tuotantoon säilyy Kohinankin jälkeen, vahvisti vai
asemiaan. Kaukosen novellikokoelma Vihkivedet
on jäänyt minulle vieraammaksi, sillä en ole novellien ystävä, en ole koskaan
ollut tai no koskaan on liioiteltua, sillä yhden kirjailijan osalta olen
halunnut nekin omakseni suomeksi, englanniksi ja jopa saksaksi. Mutta
valintatilanteissa otan pidemmän tarinan. Saaristo elementti on itselleni
tärkeä ja mieluisa. Olen elänyt saaristossa.
Kohina kertoo arkkitehdin mielen seikkailuista omaan
itseen. Päähenkilö Alvar Malmberg vetäytyy
hetkeksi saarelle seuranaan lumikko, radio sekä sateen meditatiivinen ropina. Alvar
tutkii mennyttä ja elettyä, omaa minäkuvaa, sivullisuuttaan ja ulkopuolisuuttaan
perheessään. Takaumissa menneisyyteen Alvar käy läpi, kuinka yksin hän oli. Isä keskittyi työhönsä lakimiehenä. Äiti lähti, kun Alvar
oli pieni. Alvarin muistot, äidin kirjeet elämän eväänä hän matkaa.
Alvar nimessä on yhtymä Öölantiin, joka viittaa kalkkikivinummeen (alvari) sekä yhtymä isään ja poikaan. Isä
oli vaatinut etunimensä lapselleen, jos tämä on poika. Stora Alvaret och Lilla
Alvaret. Isä oli kotoisin Öölannista. Rakkaus seutuun sai isän viemään vaimonsa
Öölantiin suhteen alkuaikoina. He kunnostivat taloa, mutta Ilsen huomion vei
naapurin Mikael, joka kulttuuritoimittajana ymmärsi muutakin kuin lakipykäliä. Isässä
eli valmistumisen jälkeinen kotiinpaluun halu yksipuolisena.
Olosuhteiden - vihasin tuota kaiken nielevää sanaa - takia en ollut tavoittanut aikuisuutta, saavuttanut kehitystehtäviäni, kuten joku ilmaisisi asian. Jossakin oli lapsi, joka ei ollut saanut rakkautta eikä turvallista maaperää, johon ankkuroitua ja josta sitten ponnistaa pois.
Alvarin mieli on järkkynyt ja laitosjaksojen jälkeen hän
on toipilas. Hän on lähtenyt omaan rauhaan. Saaressa yhteys ulkomaailmaan on
hyvin rajoittunut. Eristetyssä ympäristössä arkea rytmittävät kävelyreissut ja
Tagen käynnit muonatäydennyksineen. Eristyksissä oleva saari on vaativa
selviytymisympäristö, siellä on tunnettava ja hallittava oma mieli. Kertomuksessa
toistuvat säätiedotukset, sillä saaren kaltaisessa tilassa luonto ja sää ovat
merkityksellisiä, muilla uutisilla ei ole kosketusta arkeen. Yksinäisyys saaristossa
on kokonaisvaltaista.
Jos Tage olisi kysynyt elämästäni, olisin kertonut, että synnyin orvoksi. Talossa asui nainen, joka ei osannut päättää, kuka hän oli. Ei ainakaan äiti. Ilse Malmberg, omaa sukua Aaltonen. Oli myös Alvar Malmberg, joka oli sekä poika että vieras mies, jota sain kutsu isäksi. Vanhemmat, äiti, isä. Ne olivat pelkkiä sanoja.
Tietoisesti Alvar oli saapunut saareen
vasta syksyllä, vaikka olisi voinut saapua jo aikaisemmin. Syysmyrskyt, vellova meri ja pimeys seurana. Hän
ei tietoisesti kaivannut aurinkoa, hellepäiviä tai lomailuun ennakoivia suotuisia
päiviä.
Alvarin muistot ja elämä saarella
näyttävät, mitä ihmiselle tapahtuu, kun ei ole ketään. Alvar kertaa mielessään lääkärin sanomia,
kuinka rikkonaisen saa ehjäksi. Isän kömpelyys lähestyä lopun edellä tulee
torjutuksi. Isän lähestymisyritys tuottaa vaivaantuneen olon. On helpompi sulkea
ovia kuin avata. Kohtaamisen vaikeus on sulkenut muutkin ihmissuhteet pois.
Olen niin kaivannut Öölantiin, merta, peltoja ja alvaria. Hanhikkeja, kämmeköitä ja keltaisena kukkivia päivännoutoja. Helianthemum nummularium. Se ikävä on ihan fyysistä kipua.
Minusta tuntui, että aikani saaressa oli päättymässä. Ensimmäistä kertaa kaipasin pois. Saari oli ottanut minut omakseen, riepotellut tuulessa ja pessyt suolaisella vedellä. Nyt olin valmis. Minulla oli menneisyys. Ei ehyt tarina mutta riekaleisenakin riittävä. Olin hengissä ja kaupunki odotti, en enää kaatuisi sen kaduille, minussa olisi orastava tasapaino ja reippaus, kävelisin liikenteen kohinassa kuin kuka tahansa ohikulkija.
Katja Kaukonen Kohina
WSOY 2014. Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta minua kommentilla!