Eowyn Ivey Lumilapsi

Eowyn Ivey on alaskalainen kirjailija ja toimittaja. Hänen etunimensä on peräisin Taru sormusten herran henkilöhahmoista. Lumilapsi (The snow child 2012) on hänen esikoisteoksensa ja se on käännetty yli 20 kielelle. Kirjan on suomentanut Marja Helanen. Kirjan kansi on kaunis ja lumoava. Ja silti tuo kansi viittaa lumeen ja talveen, joita inhoan kaikissa muodoissa. Kannen puut mieltää niin rakastetuiksi meikäläisiksi koivuiksi, mutta niiden sileät rungot muistuttavat vieläkin enemmän pohjoisamerikkalaisia lajeja esim. paperikoivua.

Lumilapsen ajankuvana on vuosi 1920. Vanheneva pariskunta Jack ja Malbel ovat lunastaneet Alaskasta tilan ryhtyäkseen siellä uudisraivaajiksi. Mabel suree edelleen kymmenen vuotta sitten kuollutta lasta, eivätkä he ole saaneet uusia. Surutyö on tekemättä, musertava suru on liian luhistava. Alaskan erämaa tarjoaa suojan erakoitumiseen, lasten temmeltävien askelten näkemiseen tai riemun kiljahdusten kuulemiseen.

Jack ja Malbel asuvat mailien päässä lähimmistä naapureista keskellä kesytöntä erämaata. On syksy, ankara talvi on alkamassa, mutta pariskunta on vasta raivaamassa peltoja ja tila ei vielä tuota mitään. Rahat ovat loppu ja pian ruokakin. Mabel ja Jack käyvät läpi toisistaan etääntymistä, asioita joista on vaiettu. Eräänä syyspäivänä Mabel lähtee läheiselle Wolverenijoelle hukuttautuakseen joen peilikirkkaalla syysjäällä.

Mabel astui edellistalveen sokeana. Nyt hän tiesi. Joulukuuhun mennessä aurinko nousisi vähän ennen puoltapäivää ja kiertäisi vuorenhuippuja pari hämäräntuntia. Mabel häilyisi unen ja valveen rajamailla tuolissaan kamiinan ääressä. Hän ei tarttuisi yhteenkään lempikirjoistaan, sivut eivät heräisi eloon. Hän ei piirtäisi; mitä hän voisi vangita luonnonlehtiöönsä? Sameat taivaat, varjoisat kolkat. Olisi aina vain vaikeampaa nousta sängystä. Hän kompuroisi kuin unissakävelijä, kaapisi kokoon ateriat ja ripustaisi pyykin ympäri mökkiä. Jack yrittäisi parhaansa mukaan pitää elikot hengissä.

Yllättäen jää kuitenkin kestää ja tästä alkaa uusi elämä. Vierailtuaan kiitospäivänä lähimmillä naapureilla Bensoneilla, Jackia kehotetaan ampumaan hirvi talviravinnoksi. Jack ei ole metsästäjä, eikä tunnu onnistuvan.

Jack oli itkenyt aikuiselämässään vain muutaman kerran – kun äiti kuoli ja kun hän ja Mabel menettivät pienen vauvansa. Hän ei antautuisi nyt itkemään. Hän vei jalkaansa toisen eteen ja kulki eteenpäin mitään näkemättä tai tuntematta.

Seuraavana iltana alkaa sataa märkää lunta sakeana. Mabel menee ulos ja Jackin saapuessa pellonraivaukselta, heittää tätä lumipallolla. He innostuvat kisaamaan lumisotaa pikkulasten tavoin. Lopulta Mabel haluaa rakentaa lumitytön. Se tehdään viimeisen päälle, kasvonpiirteet veistetään täydellisiksi, tukka pujotellaan heinäkorsista, huulet punataan villikarpalomehulla ja vielä lapaset ja kaulaliina.

Aamulla lumityttö on kadonnut, sillä vain pienet jäljet johtavat metsään. Metsässä alkaa vilahdella pieni, arka tyttö ketun kanssa. Vähitellen hän kesyyntyy niin paljon, että uskaltaa sanoa nimensä: Faina. Toivottomalla metsästysreissullaan Jack törmää tyttöön ja tämä johdattaa Jackin suunnattoman suuren uroshirven luo, josta koko talven ravinto on turvattu.

Faina elää yksin keskellä villiä luontoa ja metsästää rinnallaan punainen kettu. Kun Jack ja Mabel oppivat ymmärtämään Fainaa, joka putkahtaa pariskunnan elämään kuin suoraan sadusta, he alkavat rakastaa tätä kuin omaa lastaan. Faina kuitenkin katoaa keväällä lumen sulaessa palatakseen takaisin ensilumen sataessa.

Mabel muistaa lapsuudestaan venäläisen Lumitytöstä kertovan satukirjan, josta Mabel ymmärtää vain kuvat.

Lumilapsessa liikutaan toden ja epätoden rajamailla.  Tarinassa on todellisen kaltainen uudisraivaajapariskunta ja sitten ripaus satua ja maagista realismia. Ivey selittää asioita juuri sen verran vähän, että lukija voi kuvitella tarinan eri tavoin. Lumilapsi on parisuhdekuvaus, se on rakkauskertomus, erityisesti siinä käsitellään suhdetta toiseen ihmiseen. Kirjan luontokuvaukset ovat lumoavia, karuja ja todellisia – uskottavia. Esimerkiksi Mabelin eksyessä lumimyrskyssä Fainaa etsiessään:

Mikään pensas ei kohonnut puun korkuisena, mutta ne eivät myöskään muistuttaneet kotoisia karhunvatukkapensaita. Jotkin oksat olivat hänen reitensä paksuisia, ja monessa riippui kuivia, ruskeita lehtiä. Mabel tarttui yhteen oksanhaaraan, ja kun hän veti kätensä pois, siinä oli terttu pieniä käpyjä. Pensaiden joukossa kasvoi pirunnuijia, jotka olivat tiputtaneet leveät, vihreät lehtensä, mutta eivät piikkejään. Paikka paikoin oksat ja pusikot olivat niin takussa, että hänen rintaansa kuristi paniikki – mitä jos hän ei löytäisi pois täältä.

Tai Jackin etsiessä metsässä Fainaa:

…raitti vei hänet viimein takaisin ylemmäs, toiseen kuusikkoon. Siellä puut olivat korkeampia ja paksumpia, ja tienoo vaikutti hiljaiselta ja varjoisalta. Hän piti katseensa maassa, jottei kompastuisi juuriin, ja huomasi pienten vaaleanpunaisten kukkasten työntyvän sammalten ja pudonneiden kuusenneulasten läpi. Neidonkengiksi Mabel oli niitä kutsunut. Kerran Jack oli poiminut Mabelille pienen kimpun keväisiä metsäkämmeköitä ja saanut moitteet. Ne olivat kuulemma harvinaisia, ja jokainen hänen poimimansa kukka oli tiennyt koko kasvin kuolemaa.

Lumilapsi on ollut Pulizer-ehdokkaana, eikä suotta. Se on fantasiasatua parhaimmillaan. Lumilapsi toi mieleeni viime vuonna lukemani Ali Shaw’n kirjan Tyttö joka muuttui lasiksi. Myös sen tapahtumat sijoittunevat Alaskaan, ja siinä oli mukana mystinen tyttö. Tämä kirja toi mieleeni myös Velma Wallisin kirja Kaksivanhaa naista.  Se on vanha taru, karu ja koskettava, mutta niin todellisen julma kuin elämä pahimmillaan on. En ehkä saa tekstiini mitään uutta, mitä joku toinen ei olisi jo sanonut. Voin kuitenkin sanoa, että kenenkään ei pitäisi ohittaa tätä kirjaa. Olisin rankannut tämän parhaimmaksi kirjakseni vuonna 2013, jos olisin kirjoittanut blogia jo silloin.

Eowyn Ivey Lumilapsi

Bazar 2014. Taskukirjapainos vuonna 2013 ilmestyneestä kovakantisesta painoksesta.
Kustantajalta. Kiitoksin.

Tämä kirja on luettu monissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus

Kirjasähkökäyrä

Lumiomena